Viime kerrasta onkin sitten tosi pitkä aika. Apua, melkein siis kokonainen vuosi ! Vuosi on lyhyt aika, mutta pikku-ukolleni kovin pitkä aika uuden oppimisen ja kasvamisen myötä. Viimeksi tänne kirjoitellessa sylissäni keikkui vielä pikkuinen konttaaja, nyt saan pistää vauhdilla töppöstä toisen eteen pysyäkseni taaperon vauhdissa mukana.
Talvi, kevät, kesä ja nyt taas iloisenkirjava syksy! On ollut aikaa miettiä omaa kasvamista, kadottaa ja löytää, iloita ja surra. Heikkoina hetkinä olen miettinyt, jaksanko aloittaa alkavan päivän. Hengitellyt syvään leikkipuistossa, löytänyt uusia kavereita ja nauttinut ihanista hetkistä Pajun kanssa touhutessa. Eli elämää, sillälailla pienen suuresti. Toivoisin voivani kirjoittaa, kuinka mukavaa palata jälleen näppäimistön ääreen elämän tasaantuessa ja valon paistaessa jälleen sinne mutakuopan pohjalle, jonne putosin muutama vuosi sitten. Meni pitkään huomata, ettei kuopan pohjalle saapunut kukaan tikkaita laskemaan. Että ne tikkaat piti ihan itse löytää. Ja siinä vieressä ne taisivatkin olla koko ajan; ei hienot ja uudet, vaan ihan ne vanhat, kuluneet ja poikkipinnaiset. Kiipeäminen kohti valoa alkakoon.
